Eilen meinasin saada hermoromahduksen. Olohuone on täynnä kirppissäkkejä – aivan
kuin ne lisääntyisivät yön aikana itsestään! Kaaos tuottaa
lisää kaaosta. Konmari-periaatteisiin kuuluu, että kaapeista
otetaan kaikki pois ja saman kategorian esineet lajitellaan samaan
aikaan. Tämä on kuitenkin haastavaa, kun tavaroita on tilanpuutteen
sekä huolimattomuuden takia siellä sun täällä.
Palkkasin lapsen tyhjentämään
kirjahyllyn lattialle. Kirjahyllystä löytyi myös tavaroita, jotka
oli mätetty kirjojen päälle odottamaan lopullista sijoitusta,
esimerkiksi palasaippuoita ja pyörän lamppuja. Kirjojen välistä
tuprusi myös postikortteja, paperilappuja ja kirjanmerkkejä,
hiussolkia, lenksuja ja ties mitä pikkutavaraa. Pölystä
puhumattakaan!
Kun kirjat olivat päätyneet
lattialle, olohuoneessa ei enää mahtunutkaan kävelemään. Onneksi
en ole vuosiin suhtautunut kirjoihin tunteellisesti. Nuoruudessa
kirjojen omistaminen oli hyvin tärkeää. Ne olivat kai jonkinlainen
minuuden rakennusosa ja tekivät omasta asunnosta kodikkaan. No
tekeväthän ne vieläkin, mutta en kuitenkaan halua omistaa kirjoja,
jotka ovat nurkan takana kirjaston hyllyillä saatavilla. Nykyään
periaatteenani on, että uusia hyllyjä ei hankita. (Jos asuisin
jossain haja-asutusalueella, missä asuintila on edullista,
ajattelisin ehkä toisin.) Ostolakosta huolimatta ostin kesällä kirjoja
ja niille piti saada tilaa.
Olen miettinyt, maritanko liiankin
huoletta. Kirjassa neuvotaan, että jokaisen esineen kohdalla pitää
pysähtyä, tunnustella, kysellä itseltään ”tuottaako tämä
minulle iloa”. En pahemmin pysähtele, vaan viskaan menemään
(siis kierrätykseen). Jos olen avannut venäläistä avatgardistista
maalaustaidetta käsittelevän kirjan viimeksi 1990-luvulla, miksi
enää seisottaisin sitä hyllyssä? Kuvataide voi olla rakasta
muilla tavoin!
Kahlatessaan olohuoneen
tavarakaaoksessa teini kyseli: ”Miksi sä olet ostanut kaikki nää
tavarat?” Sen kun tietäisi. Minulla on aina ollut sellainen
käsitys itsestäni, etten ole lainkaan materialistinen, en ole
mikään himoshoppailija, enkä rakenna minuuttani tavaran varaan.
Niin, totta on, etten ole koskaan välittänyt suosituimmasta
merkkitavarasta ja kalliista statussymboleista. En myöskään ole
kerännyt mitään arvokasta. Sen sijaan olen haalinut vanhoja
lastenkirjoja ja kodinhoidon oppaita, kirjoja – joko harvinaisia
tai erityisen kauniita – vanhoja vaatteita, kumitossuja, hassuja
astioita, erikoisia koriste-esineitä ja kynttilänjalkoja, ihania muistikirjoja sekä vihkoja ja niin
edelleen. Kun se kaikki päätyy läjään, joutuu todella
tarkistamaan käsitystään itsestään antimaterialistisena
henkilönä! Ja kyllähän edulliseenkin kamaan ja kirppisroinaan
palaa rahaa, kun sitä on paljon.
Surullinen tosiasia on, että kirppiskasseista ei ole juuri lainkaan lasten tavaroita, koska he ovat paljon antimaterialistisempia kuin minä. Yhteisiä tavaroita, kuten astioita, toki on. Silti kodin tavarakaaos on enimmäkseen minun aikaansaannostani.
”Mikset sä vaan heitä tätä
kaikkea pois?” teini kysyi. Konmari-projektin myötä olen totta
tosiaan lopullisesti ymmärtänyt, että (nykyään) tavaraa on
vaivatonta saada omaksi, mutta siitä eroon pääseminen onkin sitten
kallista ja hankalaa. Taloyhtiön jätekatokseen ei voi viedä mitä
vain, esimerkiksi huonekaluja. Lahjoitimme teinin kirjoituspöydän
pois Ikea-kirppiksen kautta, koska hän ei ole ikinä tehnyt sen
ääressä läksyjä. Minun piti kuurata pöytä, mitata se, kuvata viat
ottajalle, kiirehtiä vanhempainillasta etuajassa ja kantaa pöytä
ottajan autoon.
Helsingissä kierrätyskeskuksen
noutopalvelu on niin ruuhkautunut, että noutoa olisi joutunut
odottamaan neljä viikkoa. Joudun siis pummaamaan kyydin
sukulaisilta, jotta pääsen kirppissäkeistä eroon. Jos joudun
laittamaan jotain isompaa kaatopaikalle, joudun tilaamaan maksullisen
noudon. Ja myös sorttiaseman noutopalvelu on usein ruuhkautunut!
Lajittelu vie loputtomasti aikaa: minkä kehtaa antaa kierrätykseen,
mikä menee roskiin, mikä kavereille. Esimerkiksi sohvat ovat
nykyään ongelmajätettä, harva sohva kelpaa edes
kierrätyskeskukseen. Edellistä sohvaamme (joka oli 60-luvulta)
tarjosin monissa kierrätysryhmissä, mutta lopulta jouduin tilaamaan
sorttiaseman maksullisen kuljetuksen.
Kirjahyllystä löytyi sanelukone 1990-luvulta, toimiva, mutta saakohan siihen enää edes C-kasetteja? Sanelukonetta on hyödynnetty viimeksi lasten leikeissä, koska sillä aikaan "pikkuoravapuhetta".
Maailmassa on kerta kaikkiaan liikaa
tavaraa, tai ainakin länsimaissa on. Moni sanoo, ettei tavara mene
enää kaupaksi siivouspäivän kirppiksillä tai Facebookin
kierrätysryhmissä, Huuto.netissä eikä Tori.fissä. Cd-levyistä
ja kirjoista on vaikea päästä eroon. Käytetyt astiat kelpaavat
vain, jos ne ovat Iittalaa tai Arabiaa. Toisaalta merkkivaatteetkaan eivät kuulemma mene kaupaksi, ainakaan säälliseen hintaan.
Kaaoksen keskellä ahdisti myös ajatus
siitä, millaisen esimerkin annan lapsilleni. Viimeiset pari vuotta
meillä on ollut jatkuvasti menossa kirppissäkkejä ulos. Toisaalta,
ehkä esimerkkini opettaa, että ei todellakaan kannata ostaa yhtään
mitään tavaraa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti